Nyt ollaan Rasmuksen kanssa kolmatta viikkoa ensikodissa. Ensimmäisenä päivänä hommattiin minulle aika mielenterveyshoitajan puheille. Masennuslääkitys tarkistettiin. Rasmus oli yön hoitajien huomassa, että äiti sai nukuttua. Ja untahan riitti. Nousin seuraavana päivänä kuudelta illalla ylös sängystä vain käydäkseni syömässä leivän ja menin jatkamaan unia. Ruokahaluni oli kadonnut synnytyssairaalasta lähdön jälkeen. Ensimmäisinä päivinä kahdestaan kotona vauvan kanssa en kerennyt syömään, koska vauva ei nukkunut päivällä ollenkaan. Eikä viihtynyt missään muualla kuin sylissä. Hyvä jos vessassa ehti käydä, ja sielläkin vain kuunnellen vauvan itkua ja pohtien, että olen varmasti huono äiti kun annan vauvani huutaa. Ahdistus vei terveen maalaisjärjen.
Pari viikkoa on parantanut oloa kummasti. Yöt vauva on hoitajien huomassa, koska illalla ottamani lääke väsyttää, enkä välttämättä yöllä herää vauvan itkuun. Päivällä jaksan jo hoitaa Rasmusta itse. Vauvan isä käy viikonloppuisin, jolloin vauva viettää myös yöt meidän kanssa.
Vieläkään en jaksa kuunnella, jos vauva itkee pitkään. Tulee olo, että vauvan vois vaikka heittää seinään, jotta huuto lakkaa. Tämäkin on niitä äidin kiellettyjä tunteita. Suurin osa äideistä kokee ne, mutta niistä ei saa eikä uskalleta puhua. Vaikka puhuminen on juuri se mikä auttaa, ajatukset eivät muutu teoiksi.
