Se oli 30.4.12 kun maha-asukki ilmoitti haluavansa ulos. Eipä siinä, olihan sitä odoteltukkin jo pitkään, lasketusta ajastakin oli jo yhdeksän päivää. Itseasiassa viime päivinä oli jo alkanut tuntumaan siltä, ettei mitään vauvaa koskaan tulekaan. Ainoa mikä muistutti mahdollisesta vauvasta oli järkyttävän iso maha ja liitoskivut kävellessä. Muuten olo tuntui päivä päivältä enemmän siltä, ettei mitään vauvaa koskaan tulekaan.
Mutta tulihan se, syntyi neljää minuuttia ennen puolta yötä ja sai näin syntymäpäiväkseen vappuaaton (asia, josta vanhemmat saavat taatusti kuulla kunniansa myöhemmin). Poika-vauva, niin kuin rakenneultrassa kätilö epäilikin. 3805g ja 54cm. Ei mikään pikkuinen kaveri. Ja millaiset sormet, niin pitkät ja hauraan näköiset. Kun poika putkahti maailmaan äiti itki, ei niinkään ilosta, onnesta tai pakahduttavasta rakkauden tunteesta, vaan siksi, että ponnistaminen oli ohi, tuo tunne, että paikat sinkuu ja sinkuu, eikä mikään tule ulos ennen kuin paikat sinkuu ja sinkuu vielä lisää.
Ehei, tämä äiti ei itkenyt rakkaudesta vauvaa kohtaa. Tämä äiti ei tuntenut mitään rakkauden tapaistakaan vauvaa kohtaan. Miksi olisin? Ulos tuli täysin vieras ihminen. Kuin olisi 9 kuukauden (ja 9 päivän) jälkeen nähnyt ensimmäisen kerran seinänaapurin. Tiesinhän minä mihin aikaan tuo toinen valvoi, milloin nukkui. Ehkä senkin pitikö hän enemmän CSI:stä vai Salkkareista. Mutta muuten... kuin seinänaapuri.
Totta kai olin innoissani uudesta perheenjäsenestä. Vauvalle oli hommattu sänky, vaunut, vaatteet ym. tarpeelliset. Raskaus oli odotettu, jopa suunniteltu. Olin oikeastaan aina halunnut äidiksi ja oikein odotin imettämistä. Ja vaikka vauvan isä ei voinut jäädä isyyslomalle ja oli reissuhommissa (kotona vain pidennetyn viikonlopun) olin luottavainen tulevaisuuteen uutena äitinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti