Oltiin vauvan kanssa synnytyssairaalassa neljä päivää. Rasmus imi rintaa hyvin, vaikkei sieltä pariin päivään tullut kuin ternimaitoa. Sitten vauva alkoi kellertämään ja kävi uneliaaksi. Annettiin lisäruokaa pullosta ja mittailtiin bilirubiiniarvoja, jotka olivatkin koholla. Pysyivät kuitenkin sellaisena, ettei tarvinnut antaa valohoitoa. Imetys alkoi takkuamaan, Rasmus imi rintaa, mutta joko väsyi ja nukahti tissille tai imi, imi ja rupesi itkemään, eikä imetyksestä tullut enää mitään. Pullosta annettiin taas lisämaitoa. Sitten äidillä alkoi maito nousta rintoihin ja samalla kyynel silmäkulmaan. Hormonisoppa oli valmis. Vaikka maitoa oli nyt tarjolla rinnoissakin, ei Rasmuksen syöntitapa muuttunut. Synnärillä kokeiltiin eri imetysasentoja, mutta kun kotiin päästiin, ei poika enään suostunut tissiä imemään. Itki vain nälkäänsä nänni suussa. Lopulta lypsin maidon pulloon ja syötin maidon siitä, kyllä kelpasi pojalle.
Minun sairaalassa alkanut itkuisuus, joka kuulemma on normaalia kun maidon tuotanto kiihtyy, jatkui kotona. Ensimmäisenä iltana olin rättiväsynyt ja menin nukkumaan jo seitsemältä. Isä hoiti vauvaa illan ja alku yön, mie jatkoin loppuyön ja aamun. Sama toistui seuraavana iltana. Sitten koittikin aika jolloin isän piti lähteä töihin ja jäin vauvan kanssa kaksin.
Siitä alkoi alamäki. Itkuisuus loppui, mutta kuristava tunne mahanpohjassa lisääntyi. Baby blues iski rytinällä. Rupesin keräämään apujoukkoja. Minun äitini tuli meille yöksi. Itse hoisin vauvan, äiti oli henkisenä tukena. Nukkui yön heräämättä vauvan itkuun ja lähti aamulla töihin. Seuraavana päivänä saapui perhetyöntekijä. Sovittiin joka päiväiset käynnit, näin alkuun. Äitini hoiti yövuorot, perhetyöntekijä aamut ja siskoni kävi päivällä lapsineen. Ei auttanut edes seura, päivä päivältä kuristava tunne lisääntyi. Vauvan itkiessä mietin, miksi minun pitää tätä hoitaa. Ventovierasta kakaraa. Yöllä tuli mieleen, että entä jos en nousekaan maitoa lämmittämään, annan itkeä. Nousin kuitenkin. Hoidin lasta kuin robotti. Viikonloppu tuli ja vauvan isä sen mukana. Työnsin vauvan hoitamisen kokonaan miehen vastuulle. Ahdistus ei helpottanut. Äitiyden kulissit kaatuivat rytinällä. Olinko huono äiti kun en pystynyt hoitamaan omaa lastani. Mikä minussa oli vikana kun en rakastanut jotain mitä olin kantanut 9 kuukautta. Olisin antanut mitä tahansa, että vauva olisi vain kadonnut ja asiat olisivat olleet kuin ennenkin. Silloin tuli stoppi. Tunnistin masennuksen oireet, eihän tämä ollut ensimmäinen kerta. Tarvitsin apua, enemmän kuin perheeni pystyi antamaan, enemmän kuin perhetyöntekijän joka päiväiset käynnit.
Muistin raskausaikana lukeneeni neuvolassa lehteä, jossa kerrottiin naisesta joka kärsi masennuksesta raskautensa aikana. Synnytyksen jälkeen hän oli muuttanut vauvanksa kanssa ensi- ja turvakotiin. Istuin tietokoneelle ja googletin ensikodin, valitsin lähimmän toimipaikan ja soitin kriisipuhelimeen. Kun puhelimeen vastattiin sain sanottua vain, etten enää jaksa, ennen kuin kyyneleet saivat vallan. Jotenkin sain asiani esitettyä ja asiat alkoivat rullaamaan siltä istumalta. Työntekijä lupasi, että asiat laitetaan käyntiin heti seuraavana päivänä oman kuntani sosiaalitoimen kanssa ja minulle ja vauvalle järjestetään paikka ensikodista, vielä varmistettiin, että jaksan odottaa seuraavaan aamuun ja että minulla on apua sinne asti. Seuraavana aamuna perhetyöntekijän välityksellä sosiaalitoimistosta kerrottiin, että saan mennä ensikotiin. Minä, Rasmus ja saattajaksi lähtenyt äitini noustiin taksiin ja suunnattiin kohti ensikotia.
